ehkä vähän viehkeästi ja veikeästi.
Sä katsoit mua ensin kysyen, mutta salaperäinen
ja ihana hymy ulottui melkein korviisi asti.
En tiedä mitä näit hymyni takana, muttei sillä ole väliä.
Sillä hetkellä aika taisi unohtaa meidät.
Tunnenko jotain suurempaa? En tiedä, mutta olen sekaisin.
Syksy on saapunut. Siitä kertoivat eilen sadepisarat, ne kertoivat sitä koko päivän. Aamuisin herätessä on sysipimeää. Vaikka inhoan syksyä, mä rakastan valon jälkeen herätä pimeään. Mutta siihenkin kyllästyy, aivan kuten kaikkeen. Ei siitä pidä viikkoa pidempään, ihan kuin herääminen ei olisi muutenkin vaikeaa.
En voi lakata hymyilemästä typerästi,
ruumiini ei tottelea mua.
Mä en ole edes paikalla, mua ei pysty nyt tavoittamaan.
Syysmasennuksenkin merkkejä olen huomannut. Lähestyvä koeviikko aiheutata stressia, ainoastaan englannin osalta. Enkä ole saanut edes oikein luettua. Koe on huomenna. Pitää olla stressaamatta, ei se sillä parane. Päinvastoin.
Mulla on nyt liian hyvä fiilis ajattelemaan syksyä ja pimeyttä ja sadetta. Tänään on ollut erikoinen päivä. Koulusta tullessani tuntui, ettei mulla olis ruumista ollenkaan. Leijailen jossain toisessa maailmassa, tekee välillä hyvää ottaa aikalisää omasta kehostaan. Jalka alkoi kuitenkin puutumaan lähellä kotipysäkkiä, joka havahdutti mut taas todellisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti